Anu Raines - kitaroiden

Tie musiikkiin on matka, jolle on leimallista vain matkan aloitus ja matkalla oleminen

Oppiminen ja kärsivällisyys

Reittejä ja tutkittavia maisemia riittää niin instrumentin hallinnassa kuin erilaisten tyylilajien ja eri maiden musiikkikulttuurien tarjonnassa. Vaikka tekemisen tapoja on paljon, pienimpien lasten opetuksessa toinen tärkeä kulmakivi syntyy kuitenkin siitä, että opetettavat asiat päätetään rajata jonkun johdonmukaisen punaisen langan sisälle.


Tämä koskee mm. soittoasentoja sekä sitä pistettä, josta musiikkia lähdetään tutkimaan. Toisille se on suoraan sointusoitto, Kitaroiden Käsikädessä lähtee melodiasoitosta ja yksinkertaisten melodioiden sijoittamisesta ympäri otelautaa. Säestystehtävät otetaan toki myös pian mukaan. Niiden avulla kehitetään yhteissoittotilanteessa eri roolien hallintaa, totutetaan korvaa eri sointujen jännitteisiin sekä opetellaan oikean käden sormisoittotekniikoita. Annettavat tehtävät pidetään pieninä ja yksinkertaisina. Mieluusti tunnilla keskitytään korjaamaan yhtä asiaa, vahvistetaan yhtä jo osattua asiaa ja jos lapsi kykenee vastaanottamaan, niin vasta sitten annetaan uusi tehtävä. Annetut motoriset harjoitteet ja musiikilliset asiat saavat mielellään kypsyä niin kauan kuin niiden todellinen sisäistäminen vaatii. Kappaleita annetaan saman aiheen sisällä riittävän monta kunnes opittavaa asiaa on pyöritelty kaikilta kanteilta ja se on vahvistunut tarpeeksi. Kiirettä ei siis kannata pitää, eikä pidä olla näiden pienten tehtävien äärellä kärsimätön. Loppujen lopuksi lapsella on koko loppu elämä aikaa oppia soittamaan.

Jos lapsi kokee opettajan tai vanhemman taholta kiirettä tai kireyttä ei hän saa turvaa ja rauhaa opetella asioita kunnolla. Hän tuskastuu eikä pidä opeteltavia asioita enää arvokkaana. Lapsen huomio keskittyy helposti vanhemman ja opettajan hyväksyvän reaktion tarkkailemiseen ja näin kaikki energia ei yht’ äkkiä olekaan enää suunnattavissa rauhalliseen ja keskittyneeseen oppimisprosessiin. Tässä kohtaa lapsen ja hänen oppimisen polkunsa kunnioitus kärsii. Jos yksinkertaiset asiat ovat opettajalle tai vanhemmalle vain nopeasti ylitettävä välttämätön paha suuren ja loisteliaan soittotaidon tieltä, niin asetetaan ikävä arvolataus opeteltavien asioiden ympärille. Mikäli lapsen osana jonain päivänä on hallita ”suurta” soittotaitoa tai musiikin ymmärrystä, ei sitä ole mahdollisuutta saavuttaa ilman laajaa ja perinpohjaista pohjatyötä. Sitä paitsi monimutkaisuus ei ole itseisarvo. Todellista soittotaitoa ilmentää se joka kykenee syvään yhteyteen oman sisäisen soivan maailmansa kanssa. Tämä taas voi välittyä vaikka yhdessä äänessä. Toisaalta mikäli yhteys ei välity yhdestä äänestä, ei se välity kuulijalle vaikka niitä soitettaisiin kuinka nopeasti tai monimutkaisesti sata!