Anu Raines - kitaroiden

Osaaminen on kivaa. Ja muiden kanssa musisoiminen on tuplakivaa!

Harjoittelusta

Vaikka opittavat asiat tulevat hyvin pieninä annoksina, niiden oppimiseksi tarvitaan kuitenkin järjestelmällisiä ja hyviä harjoittelutottumuksia. Voi melkeinpä todeta, että ”millaiset harjoittelutottumukset, sellainen soittotaito”. Paras tulos saadaan kun yhdistetään hyvät harjoittelutottumukset hyvässä ja keveässä tunnelmassa.


Heikoimmilla panoksilla mennään jos soittotilanteiden tunnelma on arkinen, kiireinen ja kireä tai riitaisa eikä opeteltavia asioita malteta viedä loppuun asti. Toisaalta vaikka soittotilanteessa olisi kuinka kivaa, mutta niiden aikana ei todellisuudessa opetella mitään, ei soittotaidossa luonnollisestikaan edistytä. En voi pitkän päälle suositella myöskään asetelmaa jossa tiukasti ja ankarasti viedään katkeraan itkuiseen loppuun asti opettajan pyytämät asiat. Joissain ihan poikkeustapauksissa kun lapsella on opittavana uusi vaikealta tuntuva asia ja sen oppiminen aiheuttaa emotionaalista vastustusta, voidaan ikään kuin helpottaakseen tilannetta nopeuttaa oppimisprosessia intensiivisemmällä panostuksella. Opettajan tuleekin aina selkeästi ja ytimekkäästi määritellä opeteltavat asiat, jotta juuri siihen asiaan viikon aikana keskityttäisiin ja mahdollisilta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin. Kotiharjoittelusta on aina vastuussa vanhempi, joten hänen kanssaan ensisijaisesti jaetaan ”risut ja ruusut”.

Oppimisprosessin turha pitkittyminen turhauttaa helposti kaikkia. Harjoitushetkiä suunniteltaessa on hyvä huomioida lapsen vireystila. Se saattaa olla hyvinkin avainasemassa soittohetkien tunnelman hyvän vuorovaikutuksen muotoutumisessa. Kun lapsi on nukkunut, syönyt ja ulkoillut ovat aivot virkeät ja kestävät paremmin oppimisen painetta. Tunteet kuohuvat vähemmän myös jos vanhempi itse on mahdollisimman tasapainoisessa ja tyynessä tilassa. Hyvin kalibroitu palkkiojärjestelmä toimii myös hyvänä kannustimena. Kaikenlaista valtataistelua kannattaa pyrkiä harjoittelun yhteydessä välttämään. Mikäli niin onnettomasti kuitenkin käy, että vastakkaisasetelma vanhemman ja lapsen välille pääsee syntymään, on vanhemman valitettavasti keksittävä mahdollisimman positiivinen keino voittaa tilanne. Sama pätee opettajaan.

Usein vanhemmat kysyvät, kuinka monta kertaa tai kuinka kauan pitäisi harjoitella? Suzuki -pedagogiikan isä vastaa tähän, että tulee harjoitella kaikkina niinä päivinä kuin syötkin. Selväähän on, että tämä olisi ihanteellisinta. Harvassa perheessä kuitenkaan on resursseja irrottaa aikaa ihan jokapäiväiseen työskentelyyn. Itse olen tullut siihen tulokseen, että useissa perheissä musiikki on vain yksi osa-alue monien muiden kiinnostuksen kohteiden joukossa, johon panostetaan ja johon lasta tutustutetaan. Toisessa ääripäässä taas jos oppilas käy vain tunneilla kerran viikossa eikä koskaan koske soittimeensa kotona, ei hän varmasti opi sillä seurauksella että mielekkyys häviää ja hän putoaa ryhmänsä vauhdista. Vaikka lapsi soittaisi yksinkin, kun hän huomaa, ettei todellista oppimista tapahdukaan, hän jossain pisteessä turhautuu ja lopettaa soittamisen.

Yksi harjoituskerta viikossa ei vielä auta asiaa eikä kaksikaan. Kolmella kerralla saadaan vähän asioihin ylläpitävää voimaa. Neljä, hyvin keskittynyttä, n.30min. kestävää harjoituskertaa viikon varrelle siroteltuna, pitää opittavia asioita hyvässä maltillisessa vauhdissa ilman, että koko perheen energia valjastetaan vain yhden harrastuksen ympärille. Niiden pienten lasten kanssa, jotka erityisen paljon vastustavat harjoittelua, eli epämukavuusalueelleen joutumista, rutiini on paras liittolainen. Tällöin on itse asiassa helpompaa muodostaa päivittäinen rutiini pienillä tehtävillä kuin yrittää haukata harvemmin suuria annoksia harjoittelua. Paradoksaalista kyllä, juuri ne lapset jotka vastustavat oppimista ja harjoittelua eniten kuitenkin hyötyvät soiton opiskelusta usein erityisen paljon. Näin kuitenkin mikäli harjoitustuokioiden tunnelma saadaan vastustelusta huolimatta suinkin pidettyä hyvänä. Usein vastustuksen syynä on lapsen oma epävarmuus siitä oppiiko hän koskaan tai yleinen voimattomuus käydä käsiksi vaikealta tuntuviin asioihin. Kun lapsi sitten pääsee harminsa yli ja huomaa oppivansa ihan niin kuin muutkin, hänen itseluottamuksensa lisääntyy ja omanarvontuntonsa kasvaa. Ja mikä aiheemme kannalta parasta, hänen soittotaitonsa karttuu.